sunnuntai 4. joulukuuta 2022

.

Seurakunnan rakennusten historiaan mahtuu monia vaiheita

Kotiseutuneuvos Jouko Siitonen kertoi Ruokolahden pappiloista ja seurakunnan muista rakennuksista seurakunnan ja pitäjän 450-vuotisjuhlavuoteen kuuluvassa luentosarjassa maanantaina 31.10.

Ensimmäinen maininta Ruokolahden pappilasta on asiakirjoissa 1580-luvulta. Silloin sen todettiin sijaitsevan ’suuren yleisen tien varressa’. Pappila palveli myös yhtenä Jääskestä Savonlinnaan vievän Saimaan rantatien kulkijoiden majoituspaikkana. Käsite ’suuri tie’ tarkoitti toki siihen aikaan ihan jotain muuta kuin tänä päivänä, eli jonkinlaista kuljettavissa olevaa reittiä.
- Velvollisuus pappiloiden rakentamiseen tuli seurakunnille keskiajan Ruotsin maakuntalaeista, kertoi Jouko Siitonen.
Pappilalle piti tehdä ”seitsemän laillista huonetta”. Ne olivat tupa, paistinhuone, navetta, lato sekä vilja- ruoka- ja luhtiaitat. Myöhemmin lakia tulkittiin niin, että päärakennukseen pyrittiin sisällyttämään mahdollisimman monia huoneita eri tarkoituksiin. Ruokolahden kirkkoherran pappilassakin niitä oli Siitosen mukaan parhaimmillaan toistakymmentä. Kappalaisen pappiloissa vähemmän – kymmenkunta niissäkin.

Aivan äskettäin on varmistunut, että 1992 nykyisen Imatran Koivuniemen alueella oli maansiirtotöiden yhteydessä löytynyt ihmisen luita ja pääkalloja. Ruokolahteen aiemmin kuulunut paikka tunnettiin Mattarilana.
- Löydöt viittaavat siihen, että siellä lienee ollut hautausmaa. Nykyisen Koivuniemen nimi olikin aikaisemmin ’Kuolleensaari’, kertoi Siitonen.
- Se on kuitenkin täytynyt olla ennen Ruokolahden seurakunnan perustamista, koska eihän kauempana olleelle hautausmaalle olisi ollut tarvetta, kun sellainen jo oli aivan lähellä kirkkoa. Toisaalta Jääsken hautausmaa oli täältä katsoen tosi kaukana, Siitonen päätteli.
- Jos hautauspaikka oli Mattarilassa, niin se osaltaan selittäisi Ruokolahden kirkon paikan valintaa.

Vuonna 1810 Ruokolahdelle noussut pappila poikkesi ensi kertaa talonpoikaistyylistä muun muassa valkoisten kaakeliuunien ja keltaisen empire-ulkovärityksen ansiosta. Se oli myös osittain kaksikerroksinen.
1800-luvun lopussa rakennetun kirkkoherran pappilan monet muistavat vielä. Näyttävän, komean rakennuksen purkamista vastustettiin, mutta sen paikalle rakennettiin huomattavasti vaatimattomampi talo 1960 luvulla.
- Tänä päivänä tuolla paikalla ei ole rakennuksista enää jäljellä mitään, sanoo Jouko Siitonen.
Kappalaisen pappilan rakentamisessa Ruokolahdella ei kiirehditty, vaan papit saivat asuttaa verovapaasti ’autiotiloja’. Kappalaisen pappilan on ajateltu olleen Sepänniemessä, mutta niin ei Siitosen mukaan ole aina ollut, vaan ensi alkuun virkatalo sijaitsi Mälkiälässä, joka on Salosaaressa Freeskin alueen luoteispuolella. Siitä, koska kappalaispappila siirtyi Sepänmäelle, ei ole tarkkaa tietoa, mutta Siitonen arvelee sen tapahtuneen 1800-luvun alussa. Kun pitäjään tuli toinen kappalainen, viran hoitajat asuivat Haloniemessä, kunnes virka-asunto muuttui Rautjärven kappeliseurakunnan puolelle.
Kirkkoherra pystyi kirkonkokouksen puheenjohtajana pitämään kappalaista paremmin puoliaan myös virkatalo-asioissa. Seurakunnan tarkastuspöytäkirjan mukaan muun muassa kappalainen Leisten valitti vuonna 1741, että kappalaisen pappilaa ei ole korjattu 70:een vuoteen.
- Tässä lienee kuitenkin ollut liioittelua, arvelee Siitonen.
Myöhemmin 1800-luvulla pappiloita kyllä uudistettiin ja korjattiin melko tiheään.
Seurakunnan maanomistus on vaikuttanut suuresti Rautialan ja Rasilan kylien kehitykseen. Seurakunnan mailla maisemat säilyivät lähes koko 350:n vuoden ajan muuttumattomina. Vasta torpparivapautus 1920-luvulla alkoi muuttaa tilannetta. Kaksi kolmasosaa seurakunnan maista luovutettiin torppareille, ja niistä syntyi yhteensä 14 tilaa. Torpparien oli samalla siirryttävä pois rannoilta. Sen jälkeen nämä alueet siirtyivät vähitellen myynnin kautta asuntotonteiksi, ja taajama kasvoi Rasilan puolelta myös Rautialaan. Kehitystä on tarkasteltu Ruokolahti-Seuran kustantamassa Torppareista digiaikaan -kirjassa.
1920-luvulla laki vaati, että myös kanttorille oli tarjottava virka-asunto. Silloinen viran hoitaja Nieminen tyytyi asumaan omassa Laulu-Kallen mökiksi kutsutussa kodissaan. Uusi lukkari Primus Leppänen vaati heti kanttorilan rakentamista, mikä toteutuikin. Kanttorila toimi myöhemmin nuorisotiloina.
Kunnanvirastona pitkään palvellut Pitäjäntupa oli myös alkuaan seurakunnan, jonka maalla se sijaitsikin. Seurakunnan ja kunnan hallintojen erotessa 1860-luvulla siitä tuli kuitenkin kunnan hallintorakennus, jossa toki myös seurakunnan tilaisuuksia pidettiin.
- Laajan Ruokolahti-Imatran alueen hallintokeskuksena tuo satoja vuosia vanha talo toimi vielä 1930-luvullakin, muistutti Siitonen.
Kerran vuonna 1933 valtuuston kokouksen aikana tuotiin viestiä, että talo on tulessa. Valtuusto päätti kuitenkin vielä kaikessa rauhassa seuraavan kokouksen pitopaikasta.
Seurakunta rakensi tontille omat toimitilat, ja nykyinen kunnanvirasto nousi Pätilän tilasta lohkaistulle tontille.
Myöhemmin rakennettiin seurakunnan työntekijöille rivitalo, jossa asuivat kappalainen, kanttori sekä seurakuntasisar. Tämä talo on yksityisomistuksen tultuaan kokenut valtavan muodonmuutoksen ja laajennuksen. Alkujaan suurista asunnoista on tehty pienempiä, ja talo toimii nykyisin asunto-osakeyhtiöperiaatteella.
1990-luvun alussa kirkkovaltuusto oli jo päättänyt uuden seurakuntakeskuksen rakentamisesta. Valtuustovaalien jälkeen alun perinkin rakennushanketta vastustanut kirkkoherra sekä uusi valtuusto peruivat päätöksen. Sen sijaan vanha seurakuntatalo laajennettiin ja saneerattiin perusteellisesti.
Kellotapulin kohdalla Ruokolahtea uhkasi 1930-luvulla ”kulttuuriskandaali”, kun ehdittiin tehdä päätös sen myynnistä Seurasaareen. Uusi kirkkoherra Lund sai kuitenkin päätöksen peruttua. - Tapulin kunto on vaihdellut aikojen saatossa, mutta tänä päivänä se on hyvä, ja viimeksi viime kesänä katto tervattiin, kertoi Jouko Siitonen.


Jukka Ahonen